Näin tässä on aina käynyt ja käy näköjään nytkin. Innostun aluksi niin kovasti kirjoittamisesta, ettei millään tekisi mieli olla kirjoittamatta ja koko ajan mietin "mitähän kirjoittaisin seuraavaksi". Siinähän ei ole mitään järkeä. Parhaat jutut tulee yleensä silloin, kun vain kirjoittaa turhia miettimättä. (Toisaalta kielioppi on hyvä pitää päällimmäisenä mielessä koko ajan, vaikka minun kohdallani kielioppi ei ole mistään parhaasta päästä.)

Viime yönä näin kummallista unta. Minun uneni kyllä ovat aina olleet vähän vähemmän normaaleja. Mutta näin unta, että olin kahvilla ja kahvilan pihalla leikki paljon lapsia, heillä oli naamiaiset kaikki mitä hullunkurisimmissa asuissa. Yhtäkkiä paikka (tietysti) vaihtui tuttuun leirikeskukseen, jossa yllättäen kaikkilapset hävisivät. Joku heistä tuli yhtäkkiä pyytämään ystävääni sitomaan hänen kengän nauhansa ja olimme ihmeissämme sillä tiesimme hänen osaavan jo itse. Menin katsomaan ruokalaa josta lasten äänet vielä äsken kuuluivat ja siellä olikin paljon tomua ja muutamia lapsia ihmeissään katsomassa ympärilleen. Takana oli joku ihme Pokémon tai joku iso, löllyvä ja vaaleanpunainen joka huusi: "Et vaan osaa!" ja sen silmät muuttuivat punaisiksi, kun se katsoi minua ja sitten tietysti kaikki lähtivät juoksemaan pakoon. Pihalta löysin muutamia ystäviäni pukeutuneena prinsessa-asuihin. Että näin minun unissani..   

Viimeksi kun kehuskelin rivien välistä J.D. Salingerin "Franny ja Zooey" -kirjaa niin täytyy nyt kertoa sitten mitä nyt olen lukemassa. Ensimmäistä Gossip Girl -kirjaa Eliittinuoret. Uskomatonta miten tuollainen hömppä voikin vetää puoleensa. Alussa tuntuu, että koko kirja on täynnä täydellisiä Mary-Sue:ita, mutta luettuaan paljastuukin, ettei kaikki olekaan miltä näyttää. (Joutsenprinsessa: "Kaikki ei ole miltä näyttää, Derek") Laitan parempaa arvostelua tulemaan, kunhan olen sen loppuunasti lukenut.