Junaan päästessä olo oli edelleen hieman epävarma. Haluan aina tarkistaa tuollaiset asiat monesti. "Olenko nyt varmasti oikeassa junassa? Istunko oikeassa vaunussa ja oikealla paikalla?" Siltä se kuitenkin vaikutti, ei kysellyt konnari ihme kysymyksiä tai mitään. Serkku juuri selitti vähän ennen matkaa, että kannattaa varautua passilla/muulla henkkarilla jos meinaa juniori lipulla matkustaa. Hänen viereisensä henkilö oli edellisellä matkalla joutunut hänkilöllisyyttään varmistamaan. En minä kyllä joutunut. En toisaalta odottanutkaan, tosiasiassa kukaan vaan ei usko ikinä, että olen edes sen ikäinen mitä olen. Tai ehkä pikku hiljaa. Joskus. Harvoin.

Matka meni kuitenkin mukavasti. Kuuntelin koko ajan My Chemin Black Paradea enkä oikeastaan muuta tehnytkään. Jossain vaiheessa kuuntelin muiden kanssa matkustajien juttuja, jotka alkumatkalla lähinnä käsittivät VR:n nuorten työntekijöiden asiansa osaamattomuuden. Tuollainen asenne on minusta naurettavaa, mutta koska se kaikista muistakin on, en edes yritä alkaa paasaamaan siitä. Kävin myös juttelemassa pari penkkiä takanani istuvan tyypin kanssa, joka myös oli samaiselle keikalle menossa.

Perille päästyäni näytin varmasti siltä, että en ole Helsingistä. Aluksi en tiennyt mihin suuntaan junalaituria lähteä kävelemään, joten päätin seurata muita junasta poistuvia ja kohta näinkin kaverini siellä. Lähdettiin heti metrolle päin ja melkeinpä juostiin. Helsingissä oli kummaa, kun kaikkien piti seistä liukuportaissa samalla sivulla. Kaupungissa, josta minä olen on aivan sama missä päin seisoo, kenelläkään ei ole niin kiire.
Olin ensimmäistä kertaa metrossa! Hahaa. Oikeasti. Ensimmäistä kertaa metrossa. Oli outoa, enkä suostuisi vieläkään yksin lähtemään metrolla seikkailemaan.

Mutta elämä Helsingissä on elämä Helsingissä, ja ketään ei kiinnosta. hahaa. Eikä kiinnosta nämä muutkaan jutut, mutta hypitään nyt vähän yli, kun on pari viikkoa asiaa kirittävänä. Käytiin katsomassa kaverin kaverilla Paholainen pukeutuu Pradaan, ja tästä elokuvasta odotin jotenkin enemmän. Oli hypetys sen kohdalla käynyt ehkä kohtuuttoman suureksi. Oli joitain hyviä juttuja, mutta ei se nyt mikään maailmaa mullistava ollut.

Tiistai. Päivällä lähdettiin keskustaan. Käytiin heti katsomassa jäähallin jonoja, ja siellähän niitä oli. Ihmisiä. Paljon ihmisiä. Ja suurin osa näyttikin siltä, että ovat tulleet katsomaan mcr:ää. Tuli minulle juuri sellainen olo, että olen hieman väärässä paikassa, mutta en antanut sen häiritä.
Minulla kun oli paikka lippu ja ei muutenkaan huvittanut jäädä sinne paahteeseen lähdettiin takaisin keskustaan, kierrettiin kauppoja ja syötiin jäätelöä. Takaisin mentiin viiden aikoihin, ovet avattiin seitsemän aikaan.

Kaksikymmentäyli kuusi joku nerokas ihminen huutaa jotain lähellä ovea ja kaikki tietysti pakkautuvat ja odottavat pääsevänsä sisälle. Ei tietenkään mitään, vaan odotellaan siinä paikallaan ne neljäkymmentä minuuttia. Jotkut hylkäsivät sateenvarjot ja lähemmäs kaikki tavaransa lähtiessään paikaltaan. Kuulin, että joku oli ollut jonottamassa viikon ennen keikkaa. Tiedä nyt onko tuo omistautumista vai jotain muuta. Itse en olisi lähtenyt kuitenkaan niin kauaksi aikaa odottelemaan.
Järkkärit huutelivat siellä porukalle, että parempi viedä laukkuja narikkaan tai tulee hitaampi jonotus muille. Avainnauhat, sateenvarjot ja muut välineet, joilla voisi vahingoittaa muita, käskettiin jättämään. Joku järkkäri jopa käski viemään pitkällä hihnalla olevia laukkuja säilytykseen. Tosiaankin voi vain miettiä mitä juuri tämän bändin faneista ajatellaan.

Seitsemältä ovet sitten avattiin. Ryntäsin heti ostamaan paitoja, paikkalippu kun oli, niin ei tarvinnut huolehtia. Jonossa oli tuntemattomia tyyppejä, joille paitojen myyjä sanoi jotain ja nämä alkoivat kiljumaan kovemmin kuin voi kuvitella. Kysyin, että mitä ihmettä heille on tapahtunut, ja nämä osoittavat seinällä olevia paitoja ja sanovat myyjän sanoneen, että Billy Talent saapuu lämppäämään. Mitäs muuta siinä sitten voi kuin itse kiljua mukana. Oli sen verran iso juttu. Varisnkin, kun juuri ehti valittaa, että seuraavan päivän Tavastia keikka on K-18. Ostin siinä paidan ja hupparin, huppari tyttöjen mallia, koska poikien hupparit näyttää todella, todella kummallisilta minun päälläni. Suuremmat mallit olisivat kyllä olleet nätimpiä.

Menin paikalleni, missään ei istunut ketään, ei lähi maillakaan. Happiness alkoi soittaa ennen kuin puoliakaan salista oli täynnä. Olisin ainakin minä pärjänny paremmin ilman Happinessia. Sitten, kun Billy Talent saapui.. Katsomot olivat jo hieman täydempiä, hieman yli puolet istuma paikoista ja kentälläkin mukavasti porukkaa. Minä tietysti hyppään heti pystyyn, kun ensimmäinen rumpujen pärähdys kuuluu ja kaikki lähellä olevat (samalle riville oli jo tullut mcr faneja) alkoivat katsomaan minua "Mitä ihmettä tuo meinaa?" Sinne asti kun oli tultu, niin mitäs muuta, kuin hypin ja huusin koko keikan ajan. Mahtavaa menoa. Vierellä olevat oikeasti katsoivat, että mitä ihmettä teen. Mutta ei minua haitannut. Siinäpä  katsoivat, ei uudestaan nähdä kuitenkaan ja jos nähdään, niin ei ainakaan tunneta. hahaa. Jossain välissä taaemmassa rivissä alkoi porukka hieman innostua, mutta ei nyt kovin suuresti.

Sitten koitti se suuri ja odotettu mcr. Lavaa ei oltu saatu kunnolla pimennettyä, joten bändin hiippaillessa paikalle koko homma näytti hieman koomiselta. Kentästä oli vasta noin yksi kolmasosa täynnä ihmisiä, muuten kenttä oli tyhjillään. Luultavasti turvallisuus syistä, sillä kentälle ei enää myyty lippuja. Ihmiset olivat kyllä sen verran pakkautuneet lavan eteen, etten ihmettelekään. Alkoi katsomokin hieman elää "This is how I disappearen" tahtiin. Itse hypin ja huusin aivan koko keikan ajan. Jos Billy Talent oli mahtava, tämä oli vielä jotain parempaa. Uskomatonta. En edes ollut osannut odottaa keikasta niin paljon mitä se lopulta antoi. Vieressä olleet pienet ihmiset seisoivat ainoastaan sinkku kappalaiden aikaan ja heidän vanhempiensa puolesta harmitti, että tuon takia he olivat menettäneet monta kymmentä euroa. Edessä istui taas jotain järjettömiä tyyppejä, joille järkkäreiden oli koko ajan muistutettava kamerakiellosta. Miten joku voi jaksaa tulla keikalle vain ärsyttääkseen järkkäreitä?

Setti oli mahtava. Kuuma tuli ja jano ja itku meinasi tulla, kun kaikki oli ohi. Koko bändi oli uskomaton. Oltiin hetki jäähallin pihassa ja sitten lähdettiin takaisin kaverin luo. Ei siis jääty odottelemaan Frankkia tai muita, hieman se jäi harmittamaan, mutta keikka oli kuitenkin niin hyvä, ettei sitä liikaa voi jäädä tuollaista juttua miettimään.

Seuraavana päivänä fiilisteltiin, käytiin shoppailemassa (pari paitaa, huivi, ruokaa, jäätelöä) ja kuunneltiin musiikkia. Ja vielä fiilisteltiin. Torstaina sitten koitti minulla kunnon masispäivä ja nyyhkin koko juna matkan jo mennyttä keikkaa. Porukat juna-asemalla kysyivät ensiksi, onko kaikki ihan ok? Paremmin. Mutta ikinä en olisi yhden keikan uskonut saavan tuollaista tunnekohua aikaan.

Pääsin kotiin, näin kavereita "Tyttö ihan mustissa." Silloin huomasin, että joo, nyt ei ollakaan Helsingissä ja täällä ei pukeudutakaan miten vaan. Helsingissä on se hyvä puoli, että saan rauhassa kulkea missä vain vaatteissa saamatta "Mitä tuo ajatteli?" -katsetta. Täällä, laitan kerran päälleni mustan paidan ja mustat housut, niin olen luultavasti joku joka yrittää olla jotain. Hieno kaupunki.

Seuraava päivä meni fiilistellessä kotona. Luin ja en oikein tehnyt kai mitään mainittavaa. Lauantaina lähdin serkun ja kummitytön kanssa käymään tädin hääpäivillä. Sain kertoa serkulle kaiken mitä oli tapahtunut. Ihan luvan kanssa. Hahaa. Söin liikaa ja muuta jännää. Se oli vain päivän reissu, illaksi ja yöksi tulin kotiin, porukat jäivät juhliin. Mitään tietoa ei ole mitä kotona tein. Luultavasti katselin televisiota ja fiilistelin edelleen. Ai niin! Katsoin youtubessa videoita ja etsin uusia hyviä. Ja serkulta sain lainaan Houkutus -kirjan, jota myöskin luin. Oli muuten uskomattoman hyvä kirja! Välillä tuntui jopa naurettavalta miten hyvä kirja se olikaan.

Vielä on viime viikko ja tämä viikko kertomatta, joten luultavasti huomiseen, kun porukat lähtee mattopyykille.  

Live Tuskassa "mielenkiintoisimpia" kohtia olivat ne, joissa näytettiin sitä festarikansaa. Mutta tätä ohjelmasta löytyi noin yksi kymmenesosa. Muuten oli haastatteluja ja musiikkivideoita. Meni sitten kanavasurffailuksi sekin.

Prinsessa Dianan muistokonsertti osoittautui onneksi yllättävän hyväksi. Prinssit Harry ja William olivat saaneet melkoisen laajan skaalan erilaisia esiintyjiä paikalle. Hyvä niin. Lily Allen oli niistä muutamista joita näin oma suosikkini. Eipä tullut ainakaan playbackina, vaikka parempiakin Lilyn live suorituksia olen nähnyt. Hänen keikalleen haluaisin kyllä kovasti päästä.

Kaunottaren ja nörtin toisenkauden (?) viimeinen jakso esitettiin maikkarilla tänään. Minun harmikseni Cher ja Justin voittivat. Inhokkipari. Ei sillä, hävettää myöntää itse, että katson tuotakin ohjelmaa. hahaa. En kyllä useita realityja katsele. Ainakaan en myönnä.
Mutta mikä se kysymys Cherille oli "Kenet olisit halunnut pariksesi, jos et olisi voinut ottaa Justinia?" (Tai jotain sinne päin.) Maailman typerin kysymys! Tietysti Justin tiesi mitä Cher tulee vastaamaan, eihän hän sentän niin monen kanssa siellä harrastanut läheisempää tuttavuutta.

Sitten tuli joku ihme teinielokuva subilta. Siinä oli ehkä jotain hyvääkin, mutta niin paljon huonoa. 1) Ne piirrettyjutut olivat ihan turhia, ja typeriä, vaikka loppuun istuivatkin jollakin tapaa. 2) Näyttelijät. Mistä heidät oli hankittu? Ovatko he tosiaan saaneet agentit itselleen? Ei sillä, pari ihan kohtalaistakin suoritusta näkyi. 3) Kaikki miehet elokuvassa. Elokuvan sanoma tosiaankin oli: "Miehet ovat juntteja, jotka eivät milloinkaan pärjäisi ilman naisia." Jopas. 4) Koko loppuratkaisu oli typerin ja niin ennalta-arvattava. 5) Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, koko elokuva vain oli niin typerä.

Mutta tässä nyt saattaa olla viimeinen kirjoitukseni ennen huomista Helsinkiin lähtöä. Tai vielä luultavammin kirjoitan vielä aamulla jotain.

Suosittelenkin tänään Terminal cityn sijaan (jota ei tänään syystä tai toisesta tule, paikalla prinsessa Dianan muistokonsertti) Yle Extraa, josta 17-19.30 suoraa lähetystä Tuskasta ja 19.30-20.01 My Chemical Romance keikka Lontoosta. Vähemmän suoraa, mutta kuitenkin.

Harmittaa kyllä se, ettei Terminal citya tänään tule. Ovathan jaksot uusintoja, mutta niin ovat Doctor Who:n jaksot myös, ja se kyllä näytetään. Terminal cityhan on Kanadalainen draamasarja, joka kertoo perheestä, jonka äiti saa tietää sairastavansa rintasyöpää. Kaikki pyrkivät pääsemään surustaan eritavoin eroon. Perheen äiti Katie päätyy puolivahingossa vielä reality-tv:n juontajaksi, jolloin hänellä on vapaat kädet kertoa tv:ssä kaikki mitä hänellä on sanottavanaan. Ihana sarja. Katsokaa ja oppikaa.

Tästä taas ei pidä ottaa oppia.

Ette arvaisi kuitenkaan, niin kerron sitten. Olin ihanien serkkujeni kanssa ja pelattiin useimpia lautapelejä mitä heiltä löytyi. Kun olimme lähdössä juhannuksen viettoon, muutamat kyselivät: "Mitenkäs meinasitte juhannuksen viettää?" "Noo, luultavasti pelataan lautapelejä ja muuta hauskaa." Kaikki sitten katsoivat todella oudoksuen, luultavasti eivät uskoneet, kun pitävät minua liian toisenlaisena. Mutta oikeasti, kyllä minä pärjään juhannuksen ilman viinaa. Mutta pärjäätkö sinä sillä tiedolla, että minä en mitään ottanut? Joillekin se on joskus vaikeampaa kuin minulle. Mutta eläkää sen kanssa, niin minäkin teen, eikä ole mitään ongelmaa.

Muistakaa myös hankkia huulirasvaa, jossa on suojakerroin minimissään 15. Huuletkin tarvitsevat suojausta. Ja ehdottomasti muun suojan tulisi olla olikohan 30? Tarkistan tämän asian, mutta käyttäkää sillävälin suurta suojakertointa välttyäksenne melanoomalta. Auringonottoa terveessä määrin ei kannata unohtaa, sillä auringosta saa runsaasti d-vitamiinia, jota kuitenkin Suomen leveyspiireillä olisi hyvä myös purkista ottaa. Etenkin jos ei käytä maitotuotteita. Mutta jokainen joka maitotuotteet syystä tai toisesta joutuu jättämään ottaa asioista selvää. Kuten kaikki kasvissyöjiksi alkavatkin.
Myöskin nesteytyksestä tulee huolehtia ja myöskin festariväki muistaa nauttia välillä vettäkin.

Syksyllä saankin paneutua vielä paremmin muuttamiseen, kun me muutamme. Silloin minä kyllä haluan päästä eroon niin monesta turhuudesta. Sisustusmakuni on tosiaankin muuttunut siitä, kun olin pieni. Nyt kaipaisin kaikkea pelkistettyä (helpompi siivota ja näyttää nätimmältä), väreinä jotain muuta kuin sininen. Sininen on jo liian käytetty minun silmissäni. Huomenna tulee Terminal city. Katsokaa sitä, se on ihana sarja. Myöskin sarjan keskusperheellä on aivan ihanasti sisustettu koti.

Minä haluaisin myöskin tauluja seinilleni. Joko liittyen elokuviin tai joihinkin maailman nähtävyyksiin. Saa nähdä, ehkä niitä ostelen. Haluaisin myös hyvän paikan kynttilöille, mutta olen aina ollut niin yliarka kynttilöiden polttelija, että uskaltaisinko niitä polttaa silloinkaan. Pienenä en kestänyt edes vedessä olevia kelluviakynttilöitä, vaan kyselin äidiltä koko ajan: "Joko ne saa sammuttaa."

Pitäisi myös hankkia joitakin uusia kasvisruokareseptejä. Mutta eihän minulla ole aikaa tehdä ruokaa! Sitä aikaa on kyllä hankittava, kyllähän minä haluan osata tehdä vaikka mitä lähtiessäni jonnekin jossa minua pyydetään tekemään kasvisruokaa. Tällä hetkellä taidot ovat vielä hieman suppeat, sillä tarvitsen tosiaan KAIKKEEN ohjeet. En uskalla lämmittää nuudeleita ilman ohjetta. "Nokun nämä ovat jotain erimerkkiä."

Ylihuomenna Helsinkiin ja tiistaina mcr. Jos jo muun olemukseni perusteella olen aivan epäkuuluva siihen porukkaan, niin vähintään vaatteeni tekevät sen. Ainakin melkein. Tuntuisi vain jotenkin kornilta mennä raitapaidassa ja kaikki kuvittelisivat, että kuvittelen olevani tosi rock. /Kaukana siitä/

Huomenna suunnittelin vielä siivoavanikin. Ehkä. Toivottavasti saan aikaiseksi. Olisi mukavampi tulla takaisin kotiin, kun kaikki ei ole miten sattuu. Nyt on onneksi jo tavaroita pakattuna, niin ne eivät loju tiellä. Otin vielä pienen matkalaukun, jota junassa on helpompi kuljettaa. Sain sitten myös tinkiä vaatteista, mutta eihän kesällä paljoa vaatteita tarvita? Kotona varsinkin hypin alusvaatteissa ja t-paidassa. Toisaalta hypin niin kesät talvet.

Hartiat ovat kipeänä. Pitäisi varmaan käyttää Mobilatia. Tai sitten mennä jonnekin hierojalle. Tai sitten lopettaa tämä turha koneella istuminen.

Haluaisin jonkun muun layoutin blogilleni. Jonkun kivan, jossa olisi kuva tuolla ylhäällä, mutta jossa tekstien paikka olisi samankokoinen kuin tässä ulkoasussa. Mustavalkea olisi mukava. (Ei sillä, muitakin vaihtoehtoja on, kunhan ei mitään räikeää.) Mutta en hallitse tuota koodausta, joten jätän sen väliin. Yritin löytää netistäkin valmiita, sillä jotkut tekevät niitä vain muiden iloksi. Kiitos ihanat ihmiset! Vaikka en itselleni sellaista saanutkaan, niin sitli on hyvä, että ihmiset jotka hallitsevat blendaamisen jalontaidon voivat jakaa sitä muillekin. ("Yrität vaan saada jonkun tekemään sinulle juuri sellaisen.. Esität jotain marttyyria." No miten vaan.)

Ei ollut eilinen noiden tekstien mukaan mikään erityisen hyvä päivä. Kaikesta löytyy jotain valittamista. Mutta niin joskus käy. Ei sille kai voi mitään. Pitää yrittää purkautua.

En katsonut eilen Hollyoaksia. Siitä se koko päivän kestänyt vitutus varmaan johtui. hahaa. No ei aivan, mutta melkein. En siis tiedä mitä eilen tapahtui, luultavasti surtiin Beccaa ja kaikilla oli ikävää. Ei siinä toivottavasti Gragia ja John Paulia ollut.

Suosikki leffalainaukseni on tällä hetkellä: "Love means never having to say you're sorry." Elokuvasta Love Story. Olen tuota miettinytkin ja enempää en voisi samaamieltä ollakaan.

Onnea tänään Lena Horne (90) ja kaikki Päiviöt.

C.s.i. Miamista tuli mieleeni, että pitääkö joku oikeasti c.s.i. New Yorkia hyvänä sarjana? Kaikkea muuta. Tai voisi se olla katsottava, jos "päätutkijaa" esittäisi joku muu, kuin se Sauli Niinistöä muistuttava, näyttelijän taidoton hohhoijaa-mies. (Ei minulla mitään Sauli Niinistöä vastaan ole, kunhan mainitsin.) Kyllähän Horatio on Horatio ja Grissomkin vielä menee.

Tässä kun olen nyt pakonomaisesti selaillut näitä muotiblogeja, niin pakko sanoa pari sanaa, joita olen niissä käydessäni huomannut. 1) Yleensä tarjoillaan kuvia julkkiksista ja heidän vaatteistaan. Heitä kenties arvostellaan ja muuta hauskaa (ne oikeasti ovat ihan hauskoja juttuja..). Yhtä en vain ymmärrä. Miksi joka ikisellä on sivuillaan (olen katsonut ainoastaan viimeisimmät viestit) kuvia Rachel Bilsonista ja Nicole Richiestä? Eikö jonkinlainen vaihtelu ja erilaisuus olisi hyväksi? Vai tuleeko kaikkien muotiblogien olla samalla mallilla tehtyjä. En ole niin tarkasti niiden maailmaan vielä perehtynyt. 2) Kaikki muotiblogien pitäjät lukevat Gossip girl -kirjasarjaa. Itsekin sitä luen, mutta tässäkin asiassa, vaihtelu kiitos? 3) Näissä "seitsemän tunnustusta" jutuissa jo ainakin 4 muotiblogaajaa on tunnustanut lukevansa Harry Pottereita. Hyvä heille! Oikeasti. Rakastan niitä kirjoja ja J.K. Rowling on nero. Odottelen siis näiden muodin valistajien kanssa ensi kuussa tulevaa seitsemättä kirjaa. Olkaa ihmiset niin hyviä, että ette ala spoilailemaan turhia niin, että siitä koituu vain pahaa mieltä. Asian mukaiset spoilailumerkinnät, niin hyvä tulee.

Katsoin tuossa taas Ilman johtolankaa. Mielenkiintoinen jakso, en sarjaa katsokaan ellei kuulosta lupaavalta. Tänään kadoksissa oli korisjoukkueen tähti, kunnon adonis. hahaa. Ainakin melkein. Tämä sarja eroaa kovasti esimerkiksi c.s.i. -sarjoista niin, ettei tässä paneuduta tutkimuksiin, vaan ennemmin haastatteluihin ja muisteloihin. Se tekee juuri tästä sarjasta katsomisen arvoisen.

Sinkkuelämässä jakson nimi oli "Samanthalla gay-stereot sängyssään". Kuulostaa jo lähes Kaunareiden veroiselta jakson nimeltä. Samanthan homoystävät haluavat sänkyyn Samanthan kanssa, mutta kaikki ei käy niin kuin toivottua. Charlotten seksikumppani nukahtaa kesken sessioiden, joten neuvokas nainen ilmoittaa koko ystäväporukkansa tantra-kurssille, joka lopulta osoittautuu... erikoiseksi.  Carrie alkaa deittailla kuivilla olevaa entistä alkoholistia, ja kuinkas sitten käykään.

Gossip girliä kun hehkuttelen nyt joka blogissa (seuraavalla kerralla se on jo Shakespeare), niin mainittakoon vielä samaiseen kirjasarjaan perustuva tv-sarja, joka saapuu Amerikan televisioihin syksyllä. Sarjan luojiin luettakoon Josh Schwartz ja Stephanie Savage. Josh Schwarzhan on juuri viime viikolla maikkarillakin päätösjaksonsa nähneen O.C.:n luoja.

O.c.:stä tulikin mieleeni, että siitä tämä minun herännyt blogi-innostus lähtikin. Jakson lopulla Summer ja [yäks]Taylor puhuivat, kuinka voivat seurata toistensa elämää blogeista. No toisaalta heidän elämänsä voikin kuulostaa kiinnostavammalta, kun toinen on maailman pelastaja ja toinen asuu Ranskassa. Mutta minkäs teet. Vielä minäkin muutan Lontooseen.

Aluksi on oikein hyvä olo: "ha! Enhän minä mitään tarvitse, kunhan omana itsenäni menen." Sitten sattuu vastaan peili. Tiedättehän, niitä juttuja, joista näet oman pärstäsi makkaroiden takaa. "Kuka tuo on?" tulee ensiksi mieleen. "En minä tältä näyttänyt, kun kotoa lähdin." Silloin itsevarmuuskin tippuu nollaan ja aletaan liikkua seiniä pitkin. Kaikki tarpeellinen pyritään keräämään mahdollisimman nopeasti kärriin kuitenkin muita ihmisiä välttäen, eli väkijoukot kierretään vaikka parin hyllyrivin päästä. Ja autappa tässä tilanteessa jos tulee joku tuttu vastaan! Puhe menee yhdeksi sönkötykseksi ja päässä pyörii vain: "Mitähän tuokin nyt ajattelee?" Ja kassalla. Kassalla on kaikkein pahinta! Ensiksi odotellaan piilossa vessapaperihyllyillä, että suurin tungos on hävinnyt. Sitten varovaisesti uskaltaudutaan taas jonoon. Ehdit juuri huokaista helpotuksesta, kun taaksesi jonossa astuu joukko iloista juhlaväkeä, jotka puhuvat mitä typerimmistä asioista ja haisevat vanhalta viinalta. Jopa tässä seurassa alkaa hävettämään! Sisäisesti toivotaan, että kassalla on joku nopea ihminen, että tästä painajaisesta pääsee pois takaisin kotiin neljän seinän sisään syömään niitä munkkeja jotka jo liukuhihnalla kulkevat. EI! Munkkeja vielä. Mahtaavat vierelläolijat katsella, että "Tuo se on jokin surkea tapaus joka joka perjantai istuu kotona, syö munkkeja ja lukee jotain 1900-luvun rakkausromaaneja". Äkkiä! Äkkiä pois täältä!

Jos tuosta ei tullut vielä selville, voin siis sanoa, että minulla on itsevarmuus todella vähissä. Tässä olen nyt pari viikkoa ollut ilman yhdenkään ystävän yhteenottoja (ei sillä, olen ollut poissa kaupungista ja on ollut muutakin tekemistä) ja sen olen huomannut, että näitä "kavereita" näen ainoastaan, kun (tällä hetkellä poissa Suomesta) oleva ystäväni on maisemissa ja ottaa minuun yhteyttä ja kysäisee: "Mitäs tänään?" Tästä laskiessa 1+1 vastaukseksi saadaan = aika hyviä ystäviä sinulla. No älä! Minulla on enemän sellaisia kavereita, joita näen lukuvuoden aikaan ja sitten kesä on serkuille ja tutuille silloin kun tämä yksi jota voi ystäväksikin kutsua, on paikan päällä. Ei sillä, nyt on pari päivää ollut oikein ihana viettää aivan rauhassa. Kesällä täytyy olla tällaisiakin päiviä. Ehdin myös käymään sukulaisten luona ja muuta kesänormaalia.

Luin tänään sen Gossip girl-kirjan loppuun mitä hehkutin, kai tänään joskus tuossa aiemmin? Uskomatonta kuinka nopeasti sen luin, mitäs siinä kun mielenkiintoista tekstiä oli. Minä nyt en rupea tekemään mitään erityistä esittelyä, kun ei sellainen minulta luonnistu (yritin tehdä sitä jo eilisen From Hell -leffan pohjalta). Eli selittelen nyt mitä selittelen.
Juonihan menee seuraavasti: paikkana Manhattan, henkilöinä sen eliitin nuori sukupolvi, alaikäiset tyttö- ja poikakouluissa käyvät oppilaat. Kaikkea saa mitä haluaa, rahaa on riittämiin ja sen yli ("Kohti ääretöntä ja sen yli!" Buzz Lightyear) eikä ongelmia rahan käytölle luulisi tulevan. Kuluttaa voi hemmotteluhoidoissa, kalliissa kahviloissa ja ravintoloissa sekä tietysti ostamalla vaatteita. Myöskin eliitin on tietenkin totuttava erilaisiin hyväntekeväisyystapahtumiin ja hyvin lahjottaneita sukuja tietenkin arvostetaan.
Manhattanin seurapiirit alkavat kuhista, kun Serena van der Woodsen palaa New Yorkiin sisäoppilaitoksesta, josta hänet on erotettu. Kohutapahtuneesta johtuen kaikki alkavat miettiä mistä erottaminen johtuukaan? Erilaiset huhut Serenan välivuodesta alkavat kiertää koko Manhattania aina netin mysteeristä Gossip girliä myöten, joka tietenkin tietää kaikesta kaiken ja kertoo sen mielellään muillekin. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät tavalla tai toisella Serenaan. Kyseessä on oikein hyvä pintaliito kirja, joka kuitenkin kertoo myös eliittinuorten ongelmista, joille voidaan myös sanoa "maailmassa on suurempiakin ongelmia". Mutta tämä on ehdottomasti kesälukemista! Aivoja ei tarvitse liiaksi käyttää, toisaalta usean henkilön nimen muistaminen vie jo jonkin verran aivokapasiteettia. Olen tosiasiassa jo ennestään lukenut näitä kirjoja, mutta luen niitä aivan epäjärjestyksessä, lukien sen mikä kirjastosta nyt sattuu löytymään. En kyllä enää muista ollenkaan mitä myöhemmissä kirjoissa tapahtuu, tai ainakaan kenelle. Eli saattaa jatkua lukeminen niin, että odottelen saavani kakkososan käsiini. Tämä ensimmäinen osa kuitenkin muistikuvieni mukaan on kaikein ronskein ja rohkein. Toisaalta, nämä kirjat ovat sen verran viihdyttäviä, että saattaisin ne itsellekin hankkia. Kielenä kuitenkin ehkä englanti. http://www.gossip-girl.com Tähtiä Eliittinuorille ****

Seuraavana luettavanani on Shakespearen "As you like it". Matkalle mukaan lähtee J.D. Salingerin yhdeksän kertomusta sekä ranskan kielioppi.

Nyt seuraa tietokilpailuhetki. Mikä yhdistää Bilbo Reppulia, Willy Wonkaa ja Rubeus Hagridia? Tietenkin elokuva From Hell, josta löytyy kaikkien näiden hahmojen näyttelijät. Ian Holm, Johnny Depp sekä Robbie Coltrane yhdessä Heather Grahamin kanssa muodostavat elokuvan päänäyttelijä kastin. Kyseessä on siis elokuva, jonka aiheena on Viiltäjä-Jack, Lontoota 1888 pelotellut sarjamurhaaja, joka murhasi useita prostituoituja. Tekijää ei koskaan saatu selville.  
Elokuva on tehty "Helvetistä" -sarjakuvasarjan pohjalta ja sen ovat ohjanneet Hughesin veljekset. Tarjolla on nyt yksi uskalias vaihtoehto ra'an murhaajan henkilöllisyydeksi. Elokuva tosiaankin on raaka, K-18 merkinnänkin se on saanut. Muistelin kyllä, että K-15 olisi ollut ikärajana, mutta K-18 ymmärtää tämän elokuvan kohdalla.
Johnny Depp on mahtava, muuntautumiskykyinen näyttelijä. Tässä elokuvassa edes hänkään ei pääse parhaimpiinsa oopiumia käyttelevänä rikostutkijana. Hänelle ei toisaalta sitä mahdollisuutta suodakaan, sillä elokuva käsittää muutakin kuin pelkän tämän yhden miehen. Heather Graham naispääosassa on Heather Graham. En pahemmin pidä kyseisestä näyttelijättärestä, mutta kelpo suoritus, pakko myöntää. Hiusväri oli kyllä aivan jostain. (Verratkaa Rachel Hurd Woodiin elokuvassa Parfyymi) Muutenkin näyttelijät suoriutuivat oikein hyvin. Tähtiä tälle elokuvalle soisin ***, sillä ei tämä kuitenkaan mikään vavisuttava kokemus ole. Puvustua ja lavastus ovat oikein hienoja! Ja kolme tähteä ei tosiaankaan tarkoita huonoa elokuvaa. Heather Graham vaan pudottaa pisteitä. haa.

SPOILAA ELOKUVAA FROM HELL:
 Katsokaahan niitä Ian Holmin hiuksia. Nehän aivan huutavat: "Hei olen murhaaja ja nämä hiukset sopivat muihin Dracula-vaatteisiini." 

Olen menossa ensi viikolla Helsinkiin. Nyt ajattelet, että "Hyvät sinulle, pääset shoppailemaan" tai "Ja..?" Minä kävin viimeksi Helsingissä kesällä 05. Todellakin vain kävin, risteilylle oltiin menossa ja ei siinä pahemmin ehtinyt tutustua. Kun tarkemmin miettii, en ole koskaan ollut shoppailemassa Helsingissä. Olen siis käynyt siellä, mutta en kierrellyt kauppoja kunnolla ja ostellut liikaa turhia vaatteita. Jos sinä nyt hämmästyit, niin niin hämmästyin minäkin. Ihanko oikeasti? Niin se taitaa kyllä olla. Mutta ensi viikolla sekin on tarkoitus korjata.

Hiukan tämän aiheenkin takia olen kiertänyt blogeja http://www.blogilista.fi kautta. Sieltä on löydettävissä useita muotiblogeja, joista voin katsoa kuinka siellä Helsingissä pitää pukeutua. En ole mikään muodin orja, seuraan muotia jonkun verran, mutta pukeudun vain siihen, mikä tuntuu mukavalta. Mutta toisaalta en ole sellainen ihminen joka haluaa herättää liikaa huomiota pukeutumisella tai muutenkaan. Mieleeni on vain syöpynyt paikallisen lehden yleisöosasto kirjoitus jonkin aikaa sitten, jossa sanottiin että: "Kun te nuoret menette Helsinkiin, niin kyllä siellä teidät maalaisiksi katsotaan." Sanoppa sitten miten maalaisia olemme kuitenkaan, kun asun kuitenkin kaupungissa, joka löytyy kymmenen Suomen suurimman kaupungin listalta. Kirjoittaja kuitenkin pelotteli siihen malliin, että hieman ehkä hirvittää tuo lähteminen. Muiden mielipiteistä ei tietenkään tulisi välittää, mutta minkäs minä sille voin. En valitettavasti mitään, vaikka niin kovasti haluaisinkin.

Helsinkiin minä olen menossa katsomaan My Chemical Romancea, mcr näin tuttavallisemmin. Ja tietysti minun pitäisi nyt pukea päälleni raitapaita, mielellään mustavalkea, laittaa jalkaan mustat pillifarkut ja converset, heittää musta emoletti puoliksi silmille ja kehystää silmät mustalla kajaalilla, jos ne vaikka sattuuvat siltä hiusten takaa vilahtamaan. Aloitanpa sitten purkamaan stereotypiaa: minulla on pitkät vaaleat hiukset. Käytän feikkiconverseja, koska ne olivat halvemmat kuin oikeat ja silti oikein hyvät. Jo näistä kahdesta syystä pelkään koko Helsingin Jäähalliin jonottavien pienten mcrmylaisten katsovan minua pahasti, ja pitävän "sellaisena teininä jonka mielestä Gerard on ihQ". Heidät taas kehoittaisin katsomaan tarkemmin mcr:n haastatteluja, joissa he vannovat yksilöllisyyden ja omana itsenään olemisen nimeen. Jäähallin permanto luultavasti täyttyy faneista, joiden paidoissa lukee "MCR saved my life" ja näin he toivovat jäävänsä koko bändin muistiin ja sydämiin. Luultavasti sen yhden keikan jälkeen, sen ensimmäisen kerran, kun Gerard bongasi vastaavan paidan katsomosta ja kertoi sen olevan koko bändin idea, tällaisia tapauksia on tullut vastaan joka keikalla. Hienoahan se on, jos he todellakin elämäsi pelastivat, mutta tosiasiassa, miltä? Olisiko kyseessä voinut olla mikä tahansa bändi joka vain sattui kuulumaan silloin kun sinulla oli vaikeaa?
Toinen, mitä en oikein käsitä, on se, että ihmiset pukeutuvat keikoille keikkabändin paitaan. Mitä he haluavat sillä sanoa: "Hei, pidän teistä niin paljon, että kulutin paitaanne 20 euroa ja nyt saatte katsoa omaa pärstäänne koko esiintymisen ajan." Kyllä minäkin bändipaitoja omistan, mutta pidän niitä muulloin, kuin keikoilla. Saa sitten nähdä mitä tällekin keikalle päälleni löydän. Nuo feikkiconverset ainakin varmasti.

Nyt kun on aloitettu tämä muodista puhuminen ja sen ihmettely, niin miksi en voisi jatkaa samalla linjalla. Nahka materiaalina. En voi kyllä ymmärtää. Nahkahousut, mitä ihmettä? Nahkatakit, voiko materiaali todellakin olla lämmin ja mukava? Minua eivät ole nahkavaatteet saaneet vielä mitenkään innostumaan. Nahka jo tuoksuu nenääni niin pahalle, on haissut aina, pienenä en edes voinut olla kenkäosastolla kaupoissa tulematta pahoinvoivaksi. Nahka tuntuu ainakin ulkopuolelta ikävältä päälläni en ole kokeillut kertaakaan. Katsokaa Frendeistä jakso, jossa Ross hankkii nahkahousut ja kertokaa, ovatko ne todella niin ongelmallisia.
Nahkalaukuistakaan en henkilökohtaisesti kovasti pidä. Näissä kyllä poikkeuksia löytyy, mutta tekonahka olisi laukuissa ainoa jota suostuisin käyttämään. Nylkeä nyt eläimiä siksi, että ihmiset saavat nätin laukun. Voi miten mahtavaa. 

Selailin tuossa Johanna Oraksen töitä ja mieleeni tuli jotain mitä englannin opettajani tuossa jokunen aikaa sitten sanoi. Hän kertoi Burberryn olevan tosiasissa alkuperäisesti keskiluokkaisten ihmisten ilmiö, jolla he "esittivät" kuuluvansa ylimpään luokkaan. Missään muualla en ole vastaavaan väitteeseen törmännyt, joten paikkaansa pitävyydestä ei ole varmuutta. 

Mutta hyvää päivän jatkoa, enköhän minäkin tänne vielä tänään eksy.  

Viime yönä näin kummallista unta. Minun uneni kyllä ovat aina olleet vähän vähemmän normaaleja. Mutta näin unta, että olin kahvilla ja kahvilan pihalla leikki paljon lapsia, heillä oli naamiaiset kaikki mitä hullunkurisimmissa asuissa. Yhtäkkiä paikka (tietysti) vaihtui tuttuun leirikeskukseen, jossa yllättäen kaikkilapset hävisivät. Joku heistä tuli yhtäkkiä pyytämään ystävääni sitomaan hänen kengän nauhansa ja olimme ihmeissämme sillä tiesimme hänen osaavan jo itse. Menin katsomaan ruokalaa josta lasten äänet vielä äsken kuuluivat ja siellä olikin paljon tomua ja muutamia lapsia ihmeissään katsomassa ympärilleen. Takana oli joku ihme Pokémon tai joku iso, löllyvä ja vaaleanpunainen joka huusi: "Et vaan osaa!" ja sen silmät muuttuivat punaisiksi, kun se katsoi minua ja sitten tietysti kaikki lähtivät juoksemaan pakoon. Pihalta löysin muutamia ystäviäni pukeutuneena prinsessa-asuihin. Että näin minun unissani..   

Viimeksi kun kehuskelin rivien välistä J.D. Salingerin "Franny ja Zooey" -kirjaa niin täytyy nyt kertoa sitten mitä nyt olen lukemassa. Ensimmäistä Gossip Girl -kirjaa Eliittinuoret. Uskomatonta miten tuollainen hömppä voikin vetää puoleensa. Alussa tuntuu, että koko kirja on täynnä täydellisiä Mary-Sue:ita, mutta luettuaan paljastuukin, ettei kaikki olekaan miltä näyttää. (Joutsenprinsessa: "Kaikki ei ole miltä näyttää, Derek") Laitan parempaa arvostelua tulemaan, kunhan olen sen loppuunasti lukenut.